Neljä vuotta sitten vietimme joulua Itä-Suomessa. Suvun mökillä, jonne vesi kannetaan kaivosta ja ruoka tehdään arinalla. Satunnaisesti kaasuhellalla, jos kaasua on. Päätös lähteä jouluksi pois syntyi hitaasti harkiten. Murehdimme perinteiden rikkoutumisesta. Vanhempien kanssa yhdessä vietetyt joulut ovat aina kuuluneet vuosirytmiimme eikä satojen kilometrien päähän karkaaminen tuntunut yksiselitteisesti hyvältä. Mitä useampi halusi lähteä, sitä useamman perheen perinteet katkesivat. Kaipasimme kuitenkin jotain uutta. Ehkä pientä seikkailua. Ehkä omien jouluperinteiden rakentamista.
Merkitystä, hitautta, hiljaisuutta, yhteyttä.
Myös neljä vuotta sitten oli musta joulu. Kaupungin valojen jäädessä taakse, musteni maisema entisestään. Siellä missä katuvalot eivät loista, on lumeton Suomen talvi sysimusta. Matkalla satanut räntä ei viipynyt toviakaan. Kesäisin kauniisti vihertävä nurmikenttä oli täynnä kuraa, hiekkaa ja harmautta. Kämpät ja piharakennukset olivat märkiä sateista ja jos mahdollista, entistäkin värittömämpiä. Ja mikä siinäkin sitten on, että ilmakin tuntuu kostealla niin kylmältä.
Aattoaamuna muut viisi kantoivat joulupuun sisään ja koristelivat sen. Minä kaupunkilainen käperryin Hetekani peittoihin ja jatkoin lukemista. Aamuhämärässä jouduin käyttämään otsalamppua ja villasukkia. Koirat lämmittivät kylkiäni.
Illalla saunoimme ja katoimme pöydän. Laatikkoa, kinkkua, kalkkunaa, kalaa. Kalkkunassa oli voitaikinakuori ja kinkkua varten kokoonkeitetty kastike oli herkullista. Ensimmäistä kertaa näin, että pöytä notkui herkkujen painosta. Myöhemmin jaoimme lahjat.
Jokin tuossa joulussa jätti jälkensä. Ehkäpä pako arjesta. Jännitys uuden edessä. Selviytyminen suuresta juhlasta ilman lapsuudenkodin tuomaa turvaa. Pari vuotta sitten saarnasin eräässä jumalanpalveluksessa Itä-Suomen joulustamme. Kerroin nuorille siitä, kuinka lähtemättömän vaikutuksen se teki minuun. Ja että koin siinä olevan jotain varsin samaa ensimmäisen joulun kanssa.
Itäsuomalainen joulupakomme opetti hiljentymään ja pysähtymään. Kumma kyllä, hiljaisuudella ja pysähtyneisyydellä on sellainen vaikutus. Aiemmin tänään mietin nykyisiä jouluperinteitämme. Jouluaaton aamupuuro siellä, aaton päiväkahvit toisaalla, ilta yhdessä syöden. Aattoa seuraavina pyhinä uudestaan alusta. Ja vaikka tänäkin vuonna läpikäymme uutta, tuntuu kaikki joulussamme tutulta ja omalta.
Huomaan yön vaihtuneen jo aamuksi. Jouluaaton rauhaksi, jossa tuoksuu riisipuuro ja uunista pois nostettu kinkku.
Toivotan Sinulle levollista, onnenhetkien täyttämää, ilon valaisemaa joulua!
(Alla muutama pienen pienellä kameralla napattu pieni kuva ensimmäisestä joulustamme poissa kotoa.)
I wish you all a heartwarming Christmas, happy moments with loved ones and loads of love! xx
(The writing above is about my first Christmas spent without parents and childhood walls. The images below illustrate the story of our escape to Eastern Finland in 2007.)
Nani
 |
Voi Nani, ihana kirjoitus. Luin sitä tietenkin töissä ja nyt istun täällä tiskin takana kýyneleet silmissä. Oli se vaan hieno joulu kaikin puolin. KIITOS!!!