Kokeilin äänikirjaa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten. Kuuntelin Twilight-sarjan ensimmäistä osaa työmatkapyöräillessäni Etelä-Haagasta Tähtitorninmäelle. Pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Kun yritin keskittyä kuuntelemaan kirjaa, olin jäädä auton alle. Kun tarkkailin liikennettä, ei lukija onnistunut pitämään minua pauloissaan. Totesin, etten varmaankaan ollut äänikirjaihminen ja jätin Houkutuksen kesken.
Menneenä keväänä ajattelin yrittää uudestaan. Olin vakuuttunut siitä, että voisin kuunnella äänikirjaa editoidessani. Kuuntelenhan Yle Puhettakin hyvällä menestyksellä. Olen oppinut tuntemaan suomalaisia kansanedustajia, tutustunut Helsingin metron historiaan ja nauttinut hyvistä henkilökuvista. Opin kuitenkin nopeasti, ettei radion intensiivistäkään kuuntelua voi verrata äänikirjan kuuntelemiseen. Ms. Marple jatkoi tutkimuksiaan taustalla minun puhellessa asiakkaan kanssa hänen tulevasta kuvauksestaan. Tämäkään yritys ei tuottanut hedelmää.
Sesongin startattua ymmärsin kesäni kuluvan pitkälti autoillen. Ei siis kahta ilman kolmatta. Päädyin jälleen kirjaston äänikirjahyllyn eteen ihmettelemään tarjontaa. Enkä olisi koskaan uskonut liikuttuvani kuuntelemalla Vuokko Hovattaa lukemassa (Ranya ElRamly – Auringon asema) tai tuntevani puistatuksia Antti Pääkkösen kuvaillessa afgaaninaisten kotioloja (Khaled Hosseini – Tuhat loistavaa aurinkoa). Olen sittenkin äänikirjaihminen.
Äänikirja on oiva valinta sateisena kesäpäivänä. Sitä lukiessa voi pitää silmät kiinni. ;) Upeita (ei välttämättä aurinkoisia) kesälomapäiviä, ystävät!
 |