Olen alkanut heräillä öisin

Olen alkanut heräillä öisin haaveilemaan kirjoittamisesta. Joku sanoisi, että muusa herättää minut. Minusta se kuulostaa kuitenkin turhan korkealentoiselta, ja olen tyytynyt kutsumaan sitä inspiraatioksi.

Helpottaakseni yöllistä inspiraatiota asetin tummalle, akaasiapuiselle yöpöydälleni, taskukokoisen muistikirjan ja kynän. Muistikirjan kansissa on rivikaupalla yksivärisiä ja värikkäitä lintuja. Värikkäät ovat kuin tikli, jollaisen tapasin naapurikorttelissa ihan äskettäin. Koska en ole suuri ornitologi, soitin lintuharrastaja-kälylleni.

”Mikä voisi olla sellainen lintu, jossa on ihan kirkkaan punaista ja keltaista?”
”Tikli.”

Tiklin kauneus on yhtä suurta kuin Donna Tarttin samannimisen romaanin hyvyys.

Kirjoittaminen on aina ollut ykköstapani jäsentää ajatteluani. Kuvaaminen tuli paljon myöhemmin, vasta 10 vuotta sitten. Jos minun siis pitäisi – mutta onneksi ei! – valita sanojen ja kuvien väliltä, valitsisin sanat, sillä kertomani tarinat alkavat aina sanoista. Sanat nousevat kuin myrsky kysymättä lupaa, ja kuvat, ne mokomat, ovat aina ujoja vieraita.

Olenko kirjoittanut tiklivihkooni vielä mitään?

No en, mutta eihän se taidakaan olla pointti.

Kun herään öisin haaveilemaan kirjoittamisesta, olen innoissani. Makaan minun puolellani sänkyä, tuijotan kattoon, jota en pimeydeltä näe, ja laitan sanoja järjestykseen päässäni. Kuuntelen koiran yöllistä hengitystä. Toisinaan jopa nousen silittämään sitä. Se on pehmeä ja unen lämmittämä, vähän pakettimainen kokonaisuus, joka joskus ulvoo unissaan.

En siis oikeastaan tiedä kummasta nautin enemmän, haaveilemisesta vai itse kirjoitusprosessista. Mutta onko sillä väliä?

Uutiskirjeet

Menu