Tämä kuva on varmasti teille jo tuttu, osallistuinhan sillä myös elämäni ensimmäiseen kuvakisaan alkuvuodesta. Siellä se pääsi kyllä lopulliseen finaaliin 84(/100) pisteellä, muttei lopulta sijoittunut. Luotto kuvaan on kova, siksi uskalsin naputella sen matkaan toistamiseen!

Tämä kuva saattaa olla teille vieraampi. Nappasin sen Kuono ja tassu -kuvauspäivässä tammikuussa. Suloinen Göran jo vähän paleli, mutta sisukkaasti jaksoi poseerata loppuun asti!

No, kuvat ladattuani tajusin, että tällä kertaa valitaan myös People’s Choice -kuva. Eli internetkansakin pääsee äänestämään! Ja koska kilpailuaikaa jatkettiin, “joutuvat” he valitsemaan kaksi voittajakuvaa. Yhden, joka on ilmoitettu kisaan ennen ensimmäistä deadlinea ja toisen sitä seuraavalta jaksolta.

Olen tosi kiitollinen, jos voit käyttää muutaman minuutin ajastasi äänestämällä toista näistä kuvistani ja vaikka jakaa linkin kavereillesikin! (Ymmärtääkseni äänestysaikaa on jäljellä perjantaihin 17.5. asti.) Vaikken aina jaksakaan kuvakilpailuista innostua, ovat ne kuitenkin väylä saada jalansijaa koiramuotokuvaajana. Ja tämä Rangefinder-väylä on ehkä vähän leveämpi kuin moni muu. Kiitos siis avustasi!

Tästä linkistä klikkaamalla pääset suoraan kuvasivulleni:

http://www.bestfriendsphotocontest.com/bin/Rate?searchphotographer=nani&search=photographer#

Ja mietin.

Olen aina ollut äitini kanssa tiimi. Milloin kotitiimi, milloin matkatiimi.

Kun olin kolme tai neljä tai viisi, istuimme rakkaan ystävän kanssa päiväkodin kevätjuhlassa. Molemmilla oli päällään äitini ompelemat, tummansinisamettiset paidat. Sotkin omalleni mansikkaeskimoa. Maiju piti omansa puhtaana.

Kun olin kahdeksan, matkustimme Itävaltaan. Lensimme Saksaan, josta köröttelimme hitaassa bussissa Itävallan puolelle. Kohteessa hyppäsimme päivittäin hiihtohissiin, joka vei vuoren huipulle, kakkukahvilaan. Tuon matkan aikana söimme ainakin seitsemän kertaa Sacherkakkua. Ei siitä ole kakku parantunut. Näköala ja muisto on huumaava.

Kun olin kymmenen, huristimme kymmeniä kilometrejä kaksipyöräisillä. Kesätuulessa, auringossa ja joskus jopa sateessa kävimme rapsuttelemassa lehmiä ja lampaita ja ruokkimassa ankkoja. Punaiset Soliferimme kiisivät ja minä tarkkailin nopeusmittaria. Äiti vastasi ruokahuollosta: Tupperware-rasiasta löytyi aina omena ja appelsiini. Minä napsin omenat, koska appelsiinin aluskuori tarttui hampaisiin.

Kun olin viidentoista, aloin nauramaan kuten äitini ja tätini. Ja nyt serkkunikin nauraa siten. Sydämestä ja selkärangasta. Fyysisesti, kovaa ja kyynelehtien.

Kun olin 22, äitini ompeli hääpukuni. Oranssi kangas liukui koneen neulan alla äidin näppärissä sormissa. Sovittaessa en aina tiennyt mistä aukosta pujotetaan käsi ja mistä pää. Varoitukset nuppineuloista –  auts –  kaikuivat kuuroille korville. Fiksu äiti teki puvusta kolmiosaisen: toppi, hame ja hame II. Ei ole oman hääpuvun voittanutta.

Kun olin 27, jäin yrittäjäksi. Äiti selitti ja auttoi. Alvit ja verot ja kirjanpidot muunnettiin humanistin kielipeliin sopiviksi. Kuilu kolmannelta sektorilta yksityiselle oli soman kapea, kiitos äidin. Menot olkoon pienemmät kuin tulot, julisti äitini.

Tsemppari, rohkaisija, ystävä, luottonainen, äiti. Rakas kuin mikä. Hyvää äitienpäivää!

Hirven käännyttyä sorkillaan palasin autolle, otin koirat ja samosin metsään. (Vastakkaiseen suuntaan kuin hirvi.) Ensin ajatukset peittyivät moottoritien meluun. Mutta mitä syvemmälle metsään katosin, sitä selvemmin kuulin kengän alle katkeavan kepin ja murenevan kävyn. Kevään äänet. Ja ajatukseni.

Olen viime aikoina kaivannut inspiraatiota. Sitä sellaista, joka löytyy luonnosta, kirjallisuudesta, ihmisten tarkkailusta, äänistä, tuoksuista, kauniista asioista. Olen juossut jälleen siinä samassa oravanpyörässä, josta jo kertaalleen hyppäsin tavoitellakseni jotain parempaa. Päivästä toiseen päivittelen kevään juoksua. Kohta vihertäviä puita. Lähestyvää keskikesää. Pian koittavaa syksyä.

Olen juossut ja kiirehtinyt, sillä rakastan työtäni. Mutten hypännyt vain voidakseni palata. Nimittäin kun harrastuksesta tulee työ, on vaikea vaihtaa vapaalle. On hankalaa antaa itselleen lupa treenata Photoshopia, lukea ja kirjoittaa tai valokuvata tyydyttääkseen oma sisäinen kaipuunsa. Sen sijaan on helppoa istua työhuoneessa hoidellen hallinnollisia tehtäviä, kilpailuttaa kirjekuorifirmoja tai laskea materiaalikustannuksia ja vakuutusmaksuja.

Se on helppoa omalletunnolle, vaikeaa sielulle.

Tänään kummastellessamme hirven kanssa toisiamme ymmärsin siinä hetkessä olevani lähempänä kadotettua innoitustani. Sitä mikä syntyy ihmetellessä tätä ja mennyttä hetkeä. Tänään tuo melko pieni ja hieman hämillään oleva hirvi muistutti siitä todellisuudesta, jonka haluan nähdä ja näyttää. Haluan ihmetellä aitoja hetkiä. Käen toistuvaa kukuntaa. Koiran kuraisen hännän heiluntaa. Hirven kaunista katsetta, joka osuessaan mykistää.

(Nämä kuvat nappasin uudella Sigmallani (50/1.4). Vaihdoin Nikkorin viiskymppisen tähän. Ehkä kirjoittelen vaihdoksesta lisää myöhemmin, jos kiinnostuneita löytyy!)

Aina ei kotona olla oltu suopeita näitä korvamatojani kohtaan. Ymmärrän sen kyllä, sillä Lentäjän poikaa useammin eetterissä on My heart will go on tai Boom Boom Boom. Minkä sille mahtaa. Jostain syvältä yhdeksänkymmentäluvun syövereistä nuo kappaleet mieleeni palaavat. Se oli hyvä vuosikymmen, jos minulta kysytään.

Tänään kysyin asiakkaaltani, joka on myös entinen koulukaverini, muistaako hän sitä Aikakoneen levyä – tai siis C-kasettia – jonka hän muiden luokkakavereideni (tyttöjen!) kanssa minulle synttärilahjaksi hankki? No ei muistanut, mutta minun oli silti ihan pakko vetäistä Alla vaahterapuun ekat tahdit. Siis siinä Snadistadin jättihiekkalaatikon laidalla.

Kaikenlaista ysäripoppia sitä korvien väliin mahtuukin, kuten Bon Jovin Always, Michael Jacksonin Earth song, Diana Kingin Shy guy tai Fools Gardenin Lemon tree. Muistelin saunan lauteilla niitä vuosia, joiden aikana nukahdin lukemattomia kertoja kesken tärkeän tallennustehtävän. Stereot olin asettanut näppärästi sängyn päätyyn työpöydälle. Iltaisin kuuntelin Kiss FM:ää tai Energyä. Heti sen oikean biisin kuullessa käynnistin tallennuksen. Mitä popimpi, sen parempi.

Torstai-illalla kurvasimme tutun tien laitaan ja kiipesimme lentokoneiden tuijottelukallioille. Ehkä ajattelin, että Lentäjän poika on saatava pois mielestä ja että näin se onnistuu. Mutta lopulta ihailinkin sitä villiä voimaa, kuten niin monet kerrat aiemminkin. Vielä ei ollut lämmin maata kalliolla ja tuijotella lentokoneen vatsaa. Vielä ei puhaltanut lämmin tuuli eikä Lentäjän poika lähtenyt mihinkään.

Koiranpäivän erikoinen on tänä vuonna 50/75 € etu kuvatuotteisiin. Tarjous on voimassa 30.4.2013 asti ja kuvaukset mahdollista toteuttaa koko loppuvuoden ajan. Saat siis 50 € alennusta laskusi loppusummasta, jos olet uusi asiakas. Kaikki vanhat asiakkaat saavat 75 € alennuksen! Tarjous koskee kaikkia uusia koirakuvausvarauksia Suomessa!

Koiranpäivä on joka päivä!

Tarjous ei koske Kuono ja tassu -kuvauksia.

Luento on tarkoitettu sinulle, joka haluat ottaa parempia kuvia koirista! Tällä kertaa sillä, millaisella kameralla kuvaat, ei ole merkitystä. Kännykkä, pokkari, järkkäri, videokamera… Tämä ilta on sinua varten! Kahden tunnin mittaisella luennolla keskitytään koirakuvauksen perusteisiin. Saat helppoja koirakuvausvinkkejä, joilla tuot ilmettä ja energiaa kuviisi.

Millainen on hyvä valokuva? Miten sommitellaan? Kuinka mustaa koiraa kuvataan? Olen varannut aikaa kysymyksille ja keskustelulle. Esimerkkikuvia tutkailemalla koirakuvauksen salat aukeavat. Tavoitteeni on, että luennon jälkeen uskot, ettei tämä nyt mitään ydinfysiikkaa ole. ;) Tarkempia sisältöjä räätälöin osallistujien toiveiden ja osaamisen mukaan!

Vinkkaathan valokuvauksesta ja koirista kiinnostuneelle kaverillesi tilaisuudestamme vaikkapa jakamalla tämän kirjoitukseni Facebookissa! Kiitos avustasi!

Tilaisuus järjestetään yhdessä Bisquitin kanssa Pitäjänmäen kirjastossa Helsingissä. Luento on maksuton ja tilaisuudessa on kahvitarjoilu.

Ajankohta: keskiviikko 24.4.2013 klo 18.00-20.00 — Paikka: Pitäjänmäen kirjasto, Helsinki

Ilmoittautumiset kuonojatassu@naniannette.fi

Opintojen sijaan olen kylläkin aloittamassa uutta valokuvausprojektia, jota varten harjoittelen päällekkäisvalotusta. Idean sain nähtyäni Sara K Byrnen upeat muotokuvat. En paljasta projektistani vielä sen enempää, mutta arvata saattaa, että muotokuvaus liittyy siihen läheisesti. ;) Päällekkäisvalotus on helppo toteuttaa niin digitaalisella järjestelmäkameralla kuin kuvankäsittelyohjelmallakin. Nikonin kameroissa Kuvausvalikosta löytyy vaihtoehto “Päällekkäisvalotus”. Pystyt valitsemaan otatko useamman kuin kaksi kuvaa ja ainoastaan yhden kuvan vai sarjan. Canonin kameroissa päällekkäisvalotus on mahdollista ainakin 5D Mk III -mallissa. Itse asiassa se on siinä tehty todella helpoksi, sillä voit käyttää live viewta avuksesi. Koska reaaliaikanäkymää ei voi hyödyntää Nikonissa, vaatii työ yrityksiä ja erehdyksiä. Erityisesti kahden kuvan linjojen yhdistely on haastavaa (ainakin minulle). Alla näet muutamia otoksia tältä päivältä!

Metatiedon hyödyntäminen

Digitaalisen valokuvan metatietoa kutsutaan exif-tiedoksi. Se kertoo esimerkiksi kuvaushetken, kameran ja linssin, kuvan koon ja kuvaajan nimen. Oman harkintansa mukaan kuvaaja voi kirjoittaa “kuvan taakse” lisätietoja. Minä olen lisännyt osan yhteystiedoistani, asuinpaikkani ja copyright-tiedot. Tämä helpottaa myös asiakkaitani. Heidän ladatessaan kuviani esimerkiksi Facebookiin, tulee kuvan viereen (ikäänkuin kuvatekstiksi) näkyviin “Nani Annette Photography”. Kätevää. Lightroomissa pääset fiksaamaan tietoja “Library”-paneelin “Metadata”-valikossa. Exif-tietojen muokkauksesta löydät helposti lisätietoja. Asia on tehty aika helpoksi, joten tee edes tämä.

Koska monet sosiaalisen median alustat kuitenkin harjoittavat vähän kyseenalaista kuvien hallinnointia, kannattaa miettiä myös muita keinoja. Vain muutama päivä sitten luin uutisen siitä, miten eri palvelut pyyhkivät mielivaltaisesti kuvien exif-tietoja. Ainakin Facebook ja Flickr pyyhkivät osan exif-tiedoista pois, vaikka tästä on jo useampaan kertaan pidetty älämölöä. Googletin raivoisasti, mutta voih, en löytänyt uutista enää mistään. Jos tiedät mistä puhun, linkitäthän jutun kommentteihin!

Vesileimaus

Ihan vähän aikaa sitten tuttavani Satu lähetti minulle viestin Facebookissa. Hän oli löytänyt eräältä sivulta kuvan, jonka hän ajatteli muistuttavan kovasti minun ottamaani. Kuvassa oli cockerspanieli, oikea korva kääntyneenä päänsä päälle. Kuvaan oli liitetty joku hassu teksti, joka vitsaili kaljun yli kammatuista hiuksista.

Kuvassa oli meidän Ruuti ja luulenpa että kuva on vielä niitä, jotka töikseni tunnistetaan. Toki sisälläni kiehahti, mutta kun ylläpitäjät poistivat kuvan välittömästi, en jaksanut stressata enempää. Mitäs olen kuvan joskus ilman vesileimaa käsistäni päästänyt!

Vesileimaus on helppo tehdä ja sen poistamiseksi kuvasta joutuu oikeasti tekemään tosi paljon töitä. Toinen juttu on sitten se, pitääkö vesileimatuista kuvista. Minä en ole koskaan pitänyt. Olen pitänyt aina simppelistä ilmeestä, jossa kuva puhuu puolestaan. Ystäväni Gemma kuitenki muistutti koirakuvien olevan niitä, joita mielellään viedään ja käytetään luvatta. Ehkä jopa helpommin kuin kuvia ihmisistä.

Oletkin ehkä huomannut kuvieni olevan yhä useammin vesileimattuja. Vien kuvat editoinnin jälkeen kolmeen eri kansioon: pikkukuviksi asiakkaiden internetgallerioihin isolla vesileimalla, keskikokoisiksi ja nettikäyttöön sopiviksi pienellä vesileimalla kuvan oikeassa alanurkassa ja suuriksi tulostustiedostoiksi ilman vesileimaa. Lightroom tekee tämän todella helpoksi, sillä sinne voi luoda erilaisia vesileimavaihtoehtoja, joista on sitten helppoa valita. Photoshopissa tämän voi tehdä myös helposti eräajona.

Viikonloppupuhteena voitkin rakentaa itsellesi simppelin vesileiman, mikäli et käytä graafista tunnusta/logoa. (Tutustu myös Digimarc-suojaukseen.)

Oikean klikkauksen poisto

Vaikkei mitään vedenpitävää keinoa kuvavarkauksien estämiseksi olekaan, on oikean klikkauksen epääminen yksi keino hidastaa roistoja. Se, ettet voi tallentaa kuviani klikkaamalla hiiren oikeanpuoleista korvaa, on vähän ärsyttävää, tiedän. Mutta kestät sen kyllä! Ne, jotka todella haluavat kopioida kuviani keksivät siihen kyllä keinon. Onhan oikean klikkauksen poisto vain pieni hidaste! Mutta niille (useimmiten bloggaajille), jotka etsivät vain kuvituskuvia omiin teksteihinsä, se saattaa olla tarvittava hankaloittaja. Nimittäin mikään ei ole ärsyttävämpää kuin löytää omia kuviaan (jotka tietysti on aina toteutettu hyvällä maulla!) blogista, jonka arvomaailma sotii aivan täysin omaani vastaan. Jos siis bloggaat kuviasi, kannattaa harkita tätäkin keinoa. Suomen valokuvausjärjestöjen keskusliitto Finnfoto ry on myös tarttunut asiaan, kiitos siitä!

Tee edes jotain! Omien kuvien, taidonnäytteiden, suojaaminen saattaa kuulostaa “sitku on aikaa” – tai “mutku en jaksa” -tehtävältä. Oikeasti tämäkin on niitä juttuja, jotka hoidat pois alta vartissa ja voit vähän höllätä kuvavarkausahdistuksen saralla.

Mukavaa loppuviikkoa!

Tuhannet kiitokset Inkalle ja perheelle hauskasta ja iloisesta kuvauksesta! Heittäytymisestä ja hyvistä ideoista. Luovuudesta ja lämmöstä.

***

Tässä pari vinkkiä valmistujaiskuvaukseen!

Tärkeintä on tietenkin sen oikean valokuvaajan löytäminen. Meitä on joka lähtöön. Joku on enemmän hipsteri kuin toinen, kolmannen kuvat ovat suoraan henkkamaukan luettelosta. Neljäs on käyttänyt samaa ruusua viimeiset kolmekymmentä vuotta ja viides on juuri se oikea sinulle! Käytä siis aikaa etsimiseen. Kysele kavereilta, kavereiden kavereilta, kavereiden äideiltä ja tietysti googlelta.

Ensin sinun täytyy päättää haluatko kuvat studiossa vai miljöössä. Ja koska Suomesta ei taida löytyä yhtään pelkästään valmistujaiskuvauksiin erikoistunutta kuvaajaa, kannattaa tutustua kuvaajan muihinkin töihin ja olla liikkeellä avoimin mielin silmin.

Kuvaajia löytyy jokaisesta hintaluokasta. Halvimmat maksavat muutaman kympin, keskihintaiset muutaman satasen, kalleimmat paljon enemmän. Halvin ei ole välttämättä huonoin, mutta tuskin paraskaan vaihtoehto. Asiakkaana sinun täytyy tietää mitä tarvitset ja kuka kuvaajista pystyy tarjoilemaan sinulle haluamasi asiat. Kultalautasella, tietenkin. Haluatko kuvat mummille ja ukille? Kehystettynä vai ilman? Tarvitsetko kiitoskortteja? Facebook-kuvia? Koirasi mukaan kuvaukseen? Tai ehkä paras kaveri?

Valmistujaiskuvaus on hyvä hetki irroitella. Kuvaajan tärkein tehtävä on tehdä valmistujaiskuvaus sinun näköiseksesi. Kun soitat kuvaajalle tai naputtelet sähköpostin, kerro itsestäsi. Kysy myös millaisia ideoita kuvaajalla on! Mitä enemmän ajatuksia vaihdatte, sitä todennäköisemmin ymmärrätte toisianne. Ja mikäli kuvaaja ei tunnu siltä oikealta, siirry seuraavaan. Sitä rennompia, rohkeampia, hauskempia ja omannäköisempiäsi kuvia saat, mitä paremmin sinulla synkkaa kuvaajan kanssa.

Hyviä ja onnellisia valmistujaishetkiä sinulle!

Havahduin makustelutranssistani.

“Se on ihan liian kuivaa, siinä on liian vähän makua.”

Höpöhöpö.

Se. Oli. Täydellistä.

Alice on lempi-italialaiseni.

Joskus vuosi sitten tutustuin häneen yhteisen tuttumme kautta. Alice tarjosi Tiramisùa, ja minä söin.

Olemme molemmat valokuvaajia. Puhumme paljon valosta, bisneksestä, ruoasta ja kameroista. Ja koska yhdessä olemme myös 150 % eteläeurooppalaisia, ovat teknisetkin keskustelumme aika temperamenttisia.

On tärkeää tavata epäsäännöllisen säännöllisesti muita kuvaajia ja luovanalan yrittäjiä. Mikäli sinä olet Suomessa työskentelevä naisvalokuvaaja, olet tervetullut “Ladies behind the lens” -verkostoomme (ryhmämme on englanninkielinen useiden eri kansallisuuksien vuoksi). Olemme aloittaneet kokoontumaan vasta tämän vuoden puolella eli paljosta et ole jäänyt paitsi. Tapaamme aina kuukauden viimeisenä maanantaina. Lähetä viesti minulle tai jätä kommentti tämän kirjoituksen perään ja kerro kiinnostuksestasi tulla mukaan! Sinun ei tarvitse olla täysipäiväinen valokuvaaja (kuinka moni luki “täysipäinen”?), mutta toivomme että olet tehnyt jonkun verran keikkaa. Aiheemme liittyvät pitkälti yrittäjyyteen ja valokuvaajan ammattiin.

Ja parastahan siinä kuuluisassa verkostoitumisessa on se,  että joskus näistä tapaamistasi ihmisistä voi tulla rakkaita ystäviä.