Myy

Kun Myy-koiramme oli aivan uunituore, makoilin sen kanssa sohvalla silloisessa opiskelijakämpässämme. Koiran pienestä kirsusta – jossa on aina ollut toispuoleinen nuha – lähti kiivas tuhina. Pitkulainen häntä heilui koiran yrittäessä kammeta itseään kohti kaulaani. Tappijalat tekivät kovasti töitä eikä yritys ollut turha. Kun pikkupentu pääsi tavoitteeseensa, se nukahti. Silloin tunsin valtavaa rakkautta koiraa kohtaan. Ajattelin kuinka mainio kumppani ja kuuntelija se tulisi olemaan.

Koirat tekevät meistä ihmisistä vähemmän yksinäisiä. Ne tervehtivät heiluttaen koko vartaloaan, pitävät pientä vikinäänsä innostuessaan. Ne moiskauttavat märät suukkonsa keskelle silmälaseja. Koirien kuvaaminen on tapani tallentaa rakkautta. Sitä sellaista pyyteetöntä rakkautta, jota jokainen meistä tarvitsee. Sitä onnellista huolettomuutta ja hetkessä elämistä, johon vain eläin pystyy.

Nyt kymmenvuotias Myy on jo lähes kuuro. Sen karva on vaaleampi ja pörröisempi, mutta kirsu on ihan yhtä kuiva ja karhea kuin ennenkin. Edelleen se tulee tuhisemaan ja tähtää paraatipaikalle kainaloon. Retket uitaville lammille ja kiivettäville kallioille rytmittävät päiviämme. Toisinaan kuljetan kameraa mukanani, vaikka mummukoira on omasta mielestään antanut jo kaikkensa koirakuvaukseen.

Malleista parhaimmatkin eläköityvät.