Kun Paula laulaa, minä itken

Kun Paula Vesala aloittaa Finlandia-hymnin, kolmekymppinen mies vieressäni puristaa silmänsä yhteen ja pyyhkii kyyneleet hanskaansa. Salaa, tietenkin.

Kaisaniemen väliaikaisella jäästadionilla kaikuu vain Paulan laulu ja muutamien hyräilijöiden hyminä. Paula on upea ja ajattelen, että tämä on minun Suomeni.

Suomeni, joka on ehjä ja Suomeni, joka on rikki.

Se on tuttu ja vieras. Valmis ja keskeneräinen.

Kritisoin Suomen hallitusta ja pakolaispolitiikkaa, Ässän ja Keskon monopolia ja kriisiytynyttä vanhustenhoitoa, yrittäjän surkeaa sosiaaliturvaa, taloyhtiömme pesutuvan käyttöastetta ja kotimaisia kumisaappaita, jotka eivät enää nykyään kestä mitään.

Ja seuraavassa hetkessä laulaa Paula ja minä rakastun Suomeeni uudestaan.

Suomi on minun mahdollistajani.

Kasvoin ajattelemaan, etten ole ketään toista arvokkaampi, ja että jostain ojentuu auttava käsi, kun sitä tarvitsen. Lama-ajan kakara sai hyvää hammashoitoa ja hyvät pisteet matopelissä.

Itsenäisyyspäivän aamuna Suomi on minulle lapsuuden leikkejä veteraaniukin reppuselässä. Sotatarinoita, joissa vilisee ryssiä ja korsuja ja kaipuuta Karjalaan. Ukki oli Iso-Höpö ja minä olin Pikku. Hiihtokisat katsottiin mustavalkoisesta viidentoista tuuman telkkarista.

Havuja, perkele.

Suomi on ehjä ja rikki, tuttu ja vieras, valmis ja keskeneräinen. Enää eivät suhise tai vislaa ammukset, mutta paljon on työtä jäljellä. Satavuotiasta voi jo pyytää hidastamaan juhlien ajaksi, mutta sitten on taas käytävä työhön. Sen olen Iso-Höpölle auki.

Lipunnosto Taivaskalliolla 6.12.2017

taivaskallio lipunnostolipunnosto taivaskalliollalipunnosto taivaskalliollataivaskallio-lipunnostolipunnosto taivaskalliollasuomen lippu liehuu

Uutiskirjeet

Menu