Sininen seinä

Tammikuisena arkipäivänä on ihan turkasen kylmä. Olen nukkunut edellisen yön huonosti ja herännyt klo 3:34 kuten kahtena aiempanakin aamuna. Karmivan tarkka sisäinen kello! Ja toisaalta, levollinen, nukkuva Käpylä. Sitä rakastan. Laahustan sohvalle peiton ja kirjan kanssa. Vaikka olo on nyt pirteä, miten ikinä selviän päivän kuvauksesta näillä aivoillani?

Aamupäivällä huristan kamoineni Alppilan kirkolle, jossa olen sopinut tapaavani Pian. Autolta sisäänkäynnille on matkaa ehkä 50 metriä, ja tällä välillä jäädyn moneen kertaan. Tuuli tekee ihosta tunnottoman ja se vähäinenkin aivotoiminta tuntuu lakkaavan. Mutta kun nykäisen oven auki, toivottaa lämmin ilma minut tervetulleeksi.

Kysyn ekalta tapaamaltani naiselta: ”Moi, oletko sä Pia?” Nainen ei ole Pia, joten ostan kahvin. Huomaan, että voin ostaa kahvin kaverillekin, siis jollekin tuntemattomalle, joka saapuu kahvilaan minun jälkeeni. Loistava idea! Maksan kaksi kahvia ja kiinnitän kahvikupongin vitriiniin sinitarralla.

Muutaman minuutin istuskeltuani ovesta rientää pipopäinen nainen. Se on varmasti Pia! Riennän vastaan käsi ojossa. Se on Pia.

Kädenpuristuksen myötä aivoni sulavat ja ideat heräävät. Meillä synkkaa heti ja tunnen kuinka idiksemme ja toiveemme ovat yhtenevät. Pian kuvaus on juuri sellainen kuin toivoinkin: kaunista valoa, upeita löytöjä (sininen seinä), linssin lävitse tunkeutuvaa yhteyttä. Kuljemme tilasta toiseen ja lopulta Alppilan kaduillekin. Höpöttelemme niitä näitä ja minä etsin kuviin niitä elementtejä, jotka korostavat Pian upeita piirteitä.

Kiitos, Pia, kipakan pakkaspäivän kuvauksesta. Tuima, talven valo ei pärjännyt lämpimälle sydämellesi. Kuten yhteinen ystävämme Marjaana oli kuvaasi kommentoinut: ”Pia, sun sielu on niin kaunis! Se näkyy tossa!”


Uutiskirjeet

Menu