Hullun helteisenä päivänä

Entä jos kukaan ei muista minua? Jokakeväinen ajatuskulku vaivaa mieltäni helmikuussa, mutta maaliskuun puolivälin paikkeilla aina helpottaa. Kun valo voittaa ja purot solisevat, lennähtelevät kuvaustoiveet sähköpostiin. Vuodet ovat loppujen lopuksi toistensa kopioita.

Prosessiin on siis luotettava. Jos on kuvannut pian 10 vuotta, ei oikeastaan ole mitään järjellistä syytä kuvitella, ettei tuleva sesonki kohtelisi yhtä lempeästi. Joka tapauksessa – joka tapauksessa! – se tuntuu todella hyvältä, kun luen kevään ensimmäisen kuvaustoiveen. Sieltä se taas tulee: sesonki, kesän keltainen valo, aamukaste nurtsilla, kahvit ulkona ja kuvat, jotka lämmittävät vielä kaamoksen keskelläkin.

Nämä ja kymmenet muut kuvat tämän perheen puuhista tarttuivat mukaani Hämeenlinnassa tehdystä dokumentaarisesta perhekuvauksesta. Oli yksi niistä viime kesän tuskaisen kuumista päivistä, joita kohti tässä taas kai mennään. Kertaakaan eivät perheen kolme pienintä (eikä kaksi isointakaan!) valittaneet hikipisaroista, ihoon liimautuneista vaatteista tai polveen asti roikkuvasta kielestä. Eikä kuvaajakaan huomannut etsimen kohdalle jäänyttä hikirinkulaa.

Vaikka minun työmatkani olisi pitkä, asiakkaideni seikkailu alkaa aina kotiovelta. Ei tarvita krusidullaa ja fanfaareja, koiranpentu tai keppihevonen riittävät. Uskallan myös väittää, että useimmat dokkarikuvauksen asiakkaistani onnistuvat unohtamaan kameran puuhatessaan omiaan. Tällä kertaa pelasimme futista ja golfia, kävimme tallilla, halimme koiranpentua ja kiipeilimme puissa ja raunioilla.

Olen yksinkertaisten asioiden nainen. Kuvaukseni eivät pyöri koskaan keksittyjen hetkien ympärillä vaan mietimme aina mitä sellaista tallentaisimme, josta vielä vuosien kuluttua tunnistaisit perheesi ja muistaisit miltä rakkaus tuntuu.

perhekuvaus hämeenlinna

perhekuvaus hämeenlinna perhekuvaus hämeenlinna

Uutiskirjeet

Menu