Imetystaipaleemme aluksi nimesin rintani kuuluisan salapoliisikaksikon mukaan: kutsuttakoon vasenta Holmesiksi, olkoon oikea tohtori Watson!

Jos olisin harkinnut hieman pidempään, olisin varmasti keksinyt naisellisemman duon. Thelma ja Louise? Tai miksei Paula ja Mira, ikään kuin Paulan ja Miran MaitoPaari?

Toisaalta, naisduot ovat tasavahvoja, Holmes ja Watson eivät – kuten eivät tissinikään. Siinä missä Holmesini on ollut aina varma suorittaja, on Watsonille riittänyt se, että hän yrittää parhaansa. Sen sijaan molemmat ovat osanneet vetää överiksi. Holmes on toimittanut tilauksen tuplana ja Watson omansa paineella.

Olen imettänyt useimmiten uponneena siniseen sohvaamme, mutta maitoa, lohtua ja läheisyyttä on tankattu yhtä lailla kodin ulkopuolella. Suomenlinna. Silja Line. Kotikirkkomme. Mummilat, kummilat ja muut. Kesän aluksi imetin perunalannoitelavaan nojaten paikallisen puutarhan pihalla.

Imetys ei ole ollut missään vaiheessa ihanaa, mutta tärkeää kylläkin. Raskaana ollessa minulla ei ollut erityisiä toiveita imetyksen suhteen, mutta alun hankaluudet saivat minut toisiin ajatuksiin. (Olisipa hienoa, jos tämä onnistuisi, tuumasin.) Ja kun imetyskivut lopulta helpottivat, hetket vauvan kanssa kahden ovat olleet ainutlaatuisia.

Nyt imetysmatkamme on loppusuoralla, ja olo on melko haikea. Oman terveyteni vuoksi lopetan imetyksen aiemmin kuin haluaisin. En kuitenkaan näe muutakaan vaihtoehtoa. Olkoon siis Holmes ylistetty, kaikukoon kiitokseni Watsonille. Ei nimi tissiä pahenna. Olette tehneet… niin no, miehen työn.