Vauva on tehnyt hyvää luovuudelleni. Ennen häntä minulla oli näin paljon omaa aikaa |———————| ja nyt sitä on tämän verran |-|. En ole sen lahjakkaampi tai taitavampi kuin ennenkään, mutta tekevämpi varmaankin. Pysäytän auton, kun näen jotain kiinnostavaa ja lähden luhtavillan luokse nukutettuani lohduttomasti itkevän vauvan. Teen sen, sillä en voi koskaan tietää milloin saan uuden mahdollisuuden.

Ajattelen: Olen oppinut kunnioittamaan luovaa prosessia nyt, kun se täytyy mahduttaa häviävän pieniin hetkiin. Olen oppinut kunnioittamaan prosessia, johon saan sukeltaa kokonaan ja viettää hetken aikaa |-| omassa seurassani.

Vaikkei äitiys ole minulle naisen mitta, on lapsi itsessään – oma tai jonkun toisen – aina suurta. Yritänkin antaa lapselleni lapsuuden, jossa hänen vanhempansa tunnistavat itsensä ja toinen toisensa myös kakkavaippojen keskellä. Sen lapsi ansaitsee, sillä hän ei voi vanhempiaan valita.

Tuli lähdettyä luhtavillan luokse aika väsyneenä. Mutta tuo kymmenminuuttinen lopputulosta suunnitellessa, oikeaa kuvakulmaa etsiessä ja kameraa säätäessä oli jälleen yhteys itseen. Oli se tainnut taas päivän aikana unohtua, mutta löytyi jälleen. Nyt hiekkatiellä, mättäällä, keskikesän auringossa, omien koirien kanssa.