Metsän tuulissa

Rakas Silli,

Ennen kuin pääsimme metsän laitaan, olit itkenyt kahdesti ja protestoinut neljä kertaa. Ei täällä kiukutteluja lasketa, mutta niitä oli yhteensä kuusi.

Ensimmäisellä polulla sinun hengityksesi kuitenkin tasaantui. Kuljimme ylös ja sitten eteenpäin. Alas, ylös, alas, ylös, eteen. Ylös, alas ja eteen. Meillä ei ole muita kuin mäkiä.

Minun jalkani etsivät juurettomia kohtia. Tunsin painosi selässäni, joka oli sinua odottaessa kivuton, mutta nyt taas kipeä. ”Silloin haaveilin tästä”, sanoin sinulle. ”Että voisin tuoda sinut metsään katsomaan, kuinka heinät heiluvat ja puut suhisevat.”

Että voisimme olla näin. Lähellä toisiamme.

En uskaltanut istua Istumakummelille tai Jumppakivelle, sillä pelkäsin etten pääsisi uudestaan ylös. Sen sijaan kuljin mäntyjen keskelle; pysäytin askeleeni palaneelle sammaleelle. Käänsin selkäni auringolle ja annoin tuulen tehdä taikojaan.

Sinä nukuit puolet seitsemänkymmenen minuutin matkasta ja kivistä rakennetun penkin kohdalla heräsit. Nostin sinut syliini. Siirsin seikkailijan hattusi syrjään voidakseni suukottaa päälakeasi. Sinä siristit silmiäsi ja poskeesi oli painautunut teepaitani ruttu. Katselimme koirien puuhia. Kerroin, kuinka heinät heiluvat ja puut suhisevat.

Ja mekin heiluimme siinä heinien lailla.

kantoreppu vauvan kanssa metsässä