Rakas Silli,

Sinä teit minusta muistajan, äidin. Meillä muistajilla on tärkeä tehtävä: meidän on muistettava kahden edestä.

Minä muistan puolestasi tanssimaratonimme, kun liidämme ympäri olkkaria. Hytkyt sylissäni ja naulitset katseesi toisinaan minuun, toisinaan kattolamppuun. Silloin kerron sinulle, että olet lamppujen erikoismies.

Teen kaikkeni muistaakseni päivä päivältä syvenevät ihopoimusi ja keski-ikäisen miehen hiusmallisi: tuuhea takaa ja olematon edestä. Kuuman hengityksesi, joka jättää kostean läikän iholleni. Paljaat varpaasi, jotka ovat kuin omani, mutta parikymmentä kokoa pienemmät.

Sitten ovat ne yöt. Nekin haluan muistaa:

Yöt, joina tankkaat seuraavia uniasi varten. Samalla pitkät sormesi halkovat makuuhuoneemme hämärää kuin Unisten Vauvojen orkesteria johtaen. Kun lopulta jatkat untasi, minä valvon kunnes kuulen unisen huokauksesi, jota ei voi kirjaimin kuvata, mutta jos yrittäisin, se näyttäisi tältä: HÄÄÄÄ tai tältä: HAAAA.

Kun yön pimeydessä vaihdan vaippasi ja silitän ihoasi, joka on vielä silkkinen ja tyyni ja vailla elettyä elämää, ajattelen: kunpa muistaisin kaiken tämän.

Kunpa muistaisin kaiken tämän, tai edes erilaiset itkusi. On surullinen myääää ja vaativa byääää ja hennon huolestunut yyyyhn ja itkua seuraava, rauhallinen aeaeae.

Tai jos unohdankin itkusi, lupaan muistaa ensimmäiset hymysi, toispuoleiset virnistykset. Kun hymyilet, silmäsi ovat kuunsirpit tai tuikkivat pohjantähdet, joita katsellessani olen kotona.

Silli, sinussa on muistettavaa kuin tähtiä taivaalla, ja sinä teit minusta muistajan.

Muistajaksi ei kuitenkaan tulla synnyttämällä vaan syntymällä. Äidit syntyvät hetkissä lastensa kanssa. Kaikenlaisissa hetkissä, kaikenlaisten lasten kanssa.

(Äitienpäivänä 9.5.21)

Kuva: Minttu Saarni / @minttusaarni