Vaikka kuljen omissa jäljissäni päivästä toiseen, en väsy ihmettelemästä tätä taika-aikaa. Tuntuu siltä, että olisin ihan jossain muualla kuin Sipoossa. Ehkä Kuusamossa tai Kolilla tai Kiittilässä.

Joskus kahlaan umpihangessa, sillä hankikanto on vain koiria varten. Voisin syyttää kasvavaa vatsaani syvästä askelluksestani mutten taida. Sen sijaan iloitsen, että maha kulkee mukana ja tarjoaa hyvän treenin.

Kumarrun jäätyneiden mäntyjen edessä. Alitan niiden tupsuoksat hilettä hipoen. Kuura karisee niskaani ja kastelee silmälasini. Kuusikoiden lumivaippa on vanhanaikainen, muhkea ja postikorttimainen. Kuusen sisällä on hämärää.

Koirat sinkoilevat kuusen alta toiselle nuuskutellen jokaisen jäniksen, ketun ja minkälie yöpaikan. Talvi on koirille tylsää aikaa, sillä ne eivät arvosta polkuja. Kirsunsakin ne täyttäisivät mieluummin tuoksuilla kuin lumella. Välillä vihellän koirat luokseni, jotteivät ne kuvittele silmäni välttäneen.

Kuljen omissa jäljissäni päivästä toiseen. Näen, kuinka maisema muuttuu. Aamupäivällä se on tällaista, iltapäivällä toisenlaista. Taivas voi olla liila tai pinkki, mutta useimmiten se on harmaa, kuten Suomessa on soveliasta olla.

Punaiset lämpökumpparini kuljettavat lopulta kotiin. Avainta etsiessä mietin, että olen onnellisin talvessa. Ja keväässä ja kesässä ja syksyssä. Onnellisin olen hetkissä, jotka ovat pian ohi. Joissa ymmärrän, että rajallisuus luo kiitollisuutta. Kun puro solisee, en enää haikaile taika-aikaa. Kuusamoa, Kolia tai Kittilää.