Valokuvaus kukkaniityllä oli toivomaton toive

valokuvaus kukkaniityllä

Ensimmäinen taaperokesä täytti odotukset

Muistan odottaneeni viime kesää kuin taapero odottaa nykyään kuuta nousevaksi illansuussa. Keskikeväällä, syvän loskan aikaan, syntynyt lapsemme vaihtoi konttaamisen kävelyyn synttäripäivänään. Silloin minä ryhdyin haaveilemaan kesästä. Aikaiset aamut puistoissa, ah! (En toki haaveillut ihan niin aikaisista aamuista.) Mustikkaretket. Aamiaiset omalla pihalla. Helsingin saaristo. Puistoruokailu. Vain pienet ja kevyet vaatteet. Meidän kotijärvet.

Niin, ja se suomalaisen kesäpäivän taianomainen valo.

Kerrankin kesä jätti jälkeensä juuri sellaiset muistot kuin toivoinkin. Teimme kaikkea ainakin kerran, paitsi että pienillä vaatteilla hilpaisimme menemään aina kun mahdollista. Taaperosta kuoriutui kesän aikana hurja kävelijä eikä matka kotoa puistoon ja takaisin tuntunut enää missään. Ehkä tulevana kesänä hän huristelee jo potkulaudalla.

lapsikuvaus kukkapellolla

Toinen taaperokesä on jo nurkan takana

Pari viikkoa sitten kotiuduimme Saariselältä, jossa vierailimme taas vuosien tauon jälkeen. Etelän keli näytti keväiseltä lähtiessämme. Sallin itseni ajatella, että se on kevät, kun palaamme kotiin. Vikatikki. Toimme talven mukanamme, ja tässä sitä nyt ollaan. Tarvotaan hangessa ja seuraillaan sääennusteita. Hankimme toissapäivänä jopa kaksi liukuria, jotta lapsi voisi laskea peppumäkeä jättimäisten lumikasojen päältä.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että minulla olisi jotain hampaankolossa talvea vastaan, mutta päinvastoin! Taapero vain teki minusta kesäihmisen. Kai se oli se pukemisen sietämätön raskaus ja hangessa toikkaroimisen hitaus, jotka saivat minut haaveilemaan lämpimämmistä tuulista. Ja kaikesta siitä, mitä koimme jo vuosi sitten ja aiomme kokea pian uudestaan.

En ole mikään kukkakuvaaja, mutta…

Minä löysin kukkaniityt keväällä 2012. Ymmärsin rakastavani niiden sekasortoista tunnelmaa. Hentoja sävyjä. Hillittyä ja huomaamatonta loistoa. Heinänkorsia, monia vihreitä ja jotenkin koppuraa maapohjaa. Mutta ennen kaikkea (skånelaisten) unikkojen ylipäällikön asemaa suhteessa muihin kukkiin.

Kyllä te tiedätte, en ole mikään kukkakuvaaja (Paitsi että nykyään kyllä vähän olen, mutta Moody Plants on eri juttu, onhan?). Siis en ajattele, että kukat olisivat sellainen elementti, jotka toisivat kuviini jotain erityistä, uutta. Saatan jopa karttaa niitä, sillä klisee on aina klisee.

Valokuvaus kukkaniityllä oli toivomatta jäänyt toive

En siis koskaan ajatellut, että omaa taaperoa pitäisi kuvata kukkaniityllä. Menimme Haltialan kotieläintilalle katsomaan eläimiä ja syömään pullaa. Lapsella oli varmasti mukana joku niistä iänikuisista sosepurkeistaan. Ja minulla kamera. Viime kesä meni rakastuessa päätä pahkaa Fujin 50 mm (33/1.4) linssiin, joten kuljetin kameraa mukanani kaikkialle – kuten vanhoina hyvinä aikoina. Varmaa on, ettei kukaan meistä ollut suonut ajatustakaan vaatteilleen (Olinhan tänään iltaperhekerhossa tuo sama kulahtanut paita päälläni.).

Näillä Haltialan pelloilla ulkoilin koirien kanssa 15 vuoden ajan, kunnes muutimme Sipooseen. Tänne on aina hauska palata enkä tiedä montaa yhtä kaunista ja monipuolista paikkaa Helsingin kuvauksille kuin mitä Haltialan miljöö tarjoaa. Palaan varmasti tänä vuonna rikospaikalle kameroineni, sillä viime kesänä kukkaniitty oli kyllä jo vähän förbi. Toisin kuin kuvattavani.